13. maaliskuuta

Maaliskuu menee ihan kiitettävää vauhtia. Nyt on se aika kun näkymät ei oikein silmiä hivele: likaista lunta, kuraa, sieltä täältä pilkottaa roskaa ja moskaa. Pihaa ei vielä pääse siivoamaan risuista ja muista mitä tuuli on lennättänyt. Valo on jo upea ja sitä on enemmmän. Luonto alkaa virittelemään itseään kevättä kohti. Eilen näin kolme laulujoutsenta, lensivät merellä sulaneella kohdalla. Tänään kaksi lensi pihan yli kovaäänisesti jutellen. Mustarastas istuskeli korkealla kuusen latvassa mutta sää on hieman liian kolea sen makuun, ei tee vielä mieli lurauttaa laulua. Tänään sain ilokseni kuulla että neiti Karkujalka on kuin onkin hengissä! Mutta häkki on heilahtanut; se on takaisin tarhassaan. Tuumin että sitä on käytävä moikkaamassa kunhan kevät hieman etenee. Mahtaneeko muistaa? Olin melko varma että sille on käynyt huonosti, pieni toivon kipinä kuitenkin eli. Viikko sitten illan hämärissä pihan reunaa tepasteli aikamoinen jengi metsäkauriita. Ainakin 12, ehkä 13 tai enemmänkin! Se oli mahtava näky. Osa köpötteli takaisin metsiköstä ruokintapaikalta suorittamaan tutkimuksia pihamaan reunalle...niillä oli jonkinlaista leikkiä tai mitä lie koreografiaa, hyppelivät ja tekivät temppujaan. Kaksi sarvipäistä herraa. Jäin lumoutuneena seuraamaan niitten puuhailuja. Pimeys tiheni ja ne häipyivät. Kauraa menee taas ennätysvauhtia ruokinta-automaateista joten kyllä siellä käydään murkinalla. Kyllä on mahtavaa kun voi seurata luontoa ihan ikkunoistaan. Välillä kyllästyy ihan totaalisesti omakotitalonpitoon ja ison pihan hoitoon, toivoo asuvansa jossain rivitalossa hautautuneena sinne kuin mikäkin hyypiö neljän seinän sisään, mutta sitten kuten aina: eläimet, linnut, luonnon läheisyys ja kauneus palkitsevat kaiken vaivan. En myöskään viihtyisi missään steriilissä ympäristössä, liian laitetussa pihassa; niin sanotusti hyvän maun mukaisessa...mutta onneksi ei tarvitsekaan. Tänään hieman avitin kevään tuloa raahaamalla puksipuuruukun rappusten ylätasanteelle seinän viereen, jospa se siinä tarkenee. Rikkinäinen polveni vain rutisi ja naksui uhkaavasti, kun roudasin sitä jyrkkiä kellarin rappusia ylös. Ei auta, saa polvi vain luvan pysyä tahdissa mukana....edessä on pitkä kevät ja kesä, syksystä puhumattakaan. Nivelrikko on ehkä pahin puutarhaharrastajan vihollisista; kun tämä harrastus edellyttää akrobaattisia asentoja: konttimista, pyllistelyä, välillä jopa ryömimistä. Toisaalta taas se on parasta mahdollista liikuntaa, tasaista, monipuolista: veri kiertää, aineenvaihdunta vilkastuu, hapensaannista ei ole puutetta. No, jää nähtäväksi mitä tehdään mitä ei. Olen jo saanut hyppysiini ensimmäisen siementilauksen, toista odottelen. En aio vielä laittaa mitään itämään; hieman liian aikaista. Odotan huhtikuulle ja suurimman osan laitan vasta toukokuussa. Sen verran on jo pahin into ja kuume vuosien varrella karsiintunut pois että malttaa odottaa. Mutta jos hyvin käy tulossa on ainakin maissia, lehtikaalia, malabarinpinaattia.......